Aikuisen naisen mietteitä

Tänään jälleen tuntuu pahalta. Jatkuvaa huutamista, kiukuttelua ja muutenkin kaikki mättää!

Esikoisen kanssa jatkuvaa vääntämistä.. Hän lähti juuri ystävälleen - pahoilla mielin. Miksi me aikuiset ei osata oikeasti hallita kieltämme. Tälläkertaa onneksi hillinnän puutteesta kärsinyt en ollut minä, vaan puolisoni. Mikä kumma meidät saa sanomaan rumasti sillä hetkellä kun on kiukkuinen?? Itsestäni tuntuu tosi pahalle kun mies ja esikoinen eivät tule kovin hyvin toimeen. Se sattuu niin lujaa sisälle, että välillä tekisi mieli huutaa! En ymmärrä miksi mieheni on niin kovin vaikea osoittaa esikoiselle että välittää hänestä? Tyttö alkaa olla sen ikäinen, että isän mielipiteillä alkaa olla suuri merkitys, ja tunne siitä että isä hyväksyy hänet, on iso juttu - jo tulevaisuuttakin silmällä pitäen. Jos oma isä antaa vaikutelman tyttölapselle, että tämä on vain hankala ja vaikea tapaus, niin kysyn vaan mitä on myöhemmin odotettavissa..

Olen tästä niin monta kertaa puhunut mieheni kanssa, että en kohta enää tiedä mitä tehdä.. Uskon kyllä että mieheni rakastaa myös esikoistamme, mutta se kun päitäisi myös osoittaa aika-ajoin. Itselläni on ollut keskimmäisen lapsen kanssa hankalaa rakentaa tunnesidettä, kun taas mieheni on hänen kanssaan kovin läheinen. Nykyään tulen jo hyvin juttuun keskimmäisen kanssa, kun hän on kasvanut ja osaa ilmaista tunteensa ja tarpeensa puhumalla. Kukaan lapsistani ei ole minulle toista tärkeämpi, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita ja rakkaita, ja pyrinkin niin toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Nyt vain on ongelmana se, että mieheni ei osaa ottaa kontaktia esikoiseemme siten, että tyttö tuntisi olevansa tärkeä, hyvä ja rakastettu, ja että hän kelpaa isälleenkin sellaisena kuin hän on…

Itken tätä asiaa joskus todella lujasti ja tuntuu pahalta tyttäreni puolesta. Osaan kuvitella, että mitä tytön mielessä liikkuu, ja ehkä sen tuskankin, mikä syntyy, kun kuuluu joka henkäyksellä: “olet vaikea” tai “hitsi mutta olet hankala..”

Myönnnän sen, että itsekin sorrun tuohon joskus jokaisen lapsen kohdalla, ja lipsautan em. lauseen suustani. Tosin aina kyllä pyydän anteeksi, ja vakuutan, että en tarkoittanut sanomallani satuttaa. Korostan siis sitä, että heidän käytöksensä on hankalaa/ärsyttävää - eivät he itse….

*huokaus* miksi tämä vanhempana olo on näin kipeää aina välillä - vaikeaakin..

Miksi aina pitää sanoa pahasti

loukata toista?

Miksi aina pitää huutaa

sanoilla sivaltaa?

Miksi meillä ei sopu asu

jotta olisi paljon helpompaa?

Onko tämä tuhoon tuomittua

eikö voida kauniisti jutella?

Kävin tänään mielenkiintoisen keskustelun, josta sain hyvän idean. Henkilö jonka kanssa keskustelin, neuvoi minua ajattelemaan sellaista tilannetta, jossa eräänä aamuna heräisin ja kaikki huolet olisivat poissa - toisinsanoen elämä olisi aivan täydellistä…

Huh.. tähän hetkeen se olisi kyllä ihan tervetullut olotila vaikka taas toisaalta mietin, että onko ihmisen elämässä todella koskaan sellaista tilannetta, että voi sanoa, että mulla on kaikki todella hyvin. Voi olla että onkin - en vain muista täysin miltä se tuntuu

Mutta onko se elämä sittenkään minkäänlaista, jos kaikki olisi jatkuvasti hyvin. Kai siihenkin kyllästyisi, eikä mikään tuntuisi miltään. Vastoinkäymiset opettavat meitä arvostamaan niitä hyviä hetkiä joita elämä tielle silloin tällöin heittelee. Ei niiden tarvitse olla kovinkaan isoja jos tarpeeksi on satanut sontaa niskaan.

Ja jos rehellinen olen, onhan minun elämäni mallillaan; minulla on terveet lapset, hyvä ja ihana aviomies, vakituinen työ ja koti.

Emme omista mieheni kanssa mökkiä, venettä, osaketta ulkomailla tai muutakaan niin suureellista. Silti - meillä on toisemme, meillä on lapset, omat hetkemme - niin hyvät kuin huonotkin. Yhdessä yritämme vuoroin kantaa toisiamme eteenpäin. En voisi kuvitella elämääni ilman perhettäni. He ovat suurin voimavarani tässä kylmässä ja julmassa maailmassa. Toivottavasti olen sitä myös heille

Miten ihmeessä nykyään perheellinen ihminen, jolla on lapsia (hoitoikäisiä), pärjää taloudellisesti. Kysyn vaan!! Jatkuvasti puskee hoitomaksua postilaatikosta ja aina maksetaan täydet maksut, vaikka lapsi olisi sairaana viikonkin.

Sitten suu vaahdossa selitetään että kun aikuiset ovat lomalla ,niin tulee lapsenkin olla lomalla.. juu juu.. ihan todella niin onkin, mutta sitäkään ei huomioida hoitomaksuissa. Voi hel*****tti!!!!! Olemme nyt kamppailleet näiden kyseisten maksujen kanssa jo pidemmän aikaa, ja tuntuu että ei mistään tule mitään. Yhden maksun kun saat sovittua, jo tippuu toinen postilaatikkoon.

Sosiaalitoimisto ei ymmärrä tilannetta. Laskevat ainoastaan bruttotulot, veroista viis, saati sitten kaikista jokaviikkoisista talouden menoista, jotka on ihan vaan oikeasti maksettava. Itse olen ihmetellyt tätä yhteiskunnan laskentapolitiikkaa jo pidemmän aikaa. Eihän herroilla ole väliksi, paljonko he maksavat mistäkin, tulot kun heillä ovat sitä luokkaa, ettei heidän tarvitse laskea jokaista euroaan, minne sen laittavat. Heidän lapsensa harrastavat - ei ole rahasta kiinni. Tehdään hienoja ulkomaan matkoja, ostetaan uusia autoja ja asutaan kuin porvarit….

En ymmärrä mitä on tapahtunut. Miten nykyisin olemme ns. samalla viivalla hyvätuloisten kanssa, vaikka ennen asia ei niin ole ollut. Nykyään meidät ns. tavalliset kansalaiset lasketaan tuloinemme suurituloisten kastiin ainakin noiden hoitomaksujen puitteissa. Tekisi mieli sanoa todella ruma sana… Niin paljon hatuttaa.

Jos tästä halvatun laskuviidakosta joskus selviämme, niin voi sitä päivää… Olisipa kaikki toisin…

Uutisiini viitaten aiemmin;

Sain tyttäreni (esikoisen) kanssa keskusteltua asiasta puolivahingossa ja syy hänen surullisuuteensakin selvisi. Hän kärsii osaltaan eniten siitä, että olen “hermona” harva se päivä ja korotan ääntäni mitättömistä asioista välillä.

Nyt koetan toden teolla työstää itseni siihen, että lasken oikeasti kymmeneen vaikka neljäkin kertaa, ennenkuin avaan suuni.

Olo helpotti hirmuisesti, ja näin teki myös tyttärelläni. Ihanaa

Nyt istumme iltaa vieraiden kanssa.

Sain aamupäivällä puhelun esikoiseni kouluterkkarilta. Tokaluokkalaisille oli tehty joku kysely miten heillä menee, ja tyttäreni kohdalla oli jotakin hämminkiä…. Hän oli kokenut itsensä jotenkin surulliseksi ja alakuloiseksi lähes koko ajan.

Kotona hän ei ole kertonut siitä mitään, tai maininnut, että jokin olisi pielessä. Terkkarin mukaan tämä viittaisi enemmän kotiin, kuin kouluun. Tyttäreni on todella avoin ja puhuu suoraan sen miltä tuntuu. Mikähän hänellä nyt sitten mahtaa olla… Olen kyllä aina yrittänyt kysellä kuulumisia ja joka ilta olen pitänyt juttutuokion tyttäreni kanssa.. eikä hän milloinkaan ole kertonut, että jokin olisi huonosti, tai että hänellä olisi huono olo jostakin.

Itse olen kyllä välillä aika kauhea pirttihirmu, kun pitää ratketa joka suuntaan ja hermoja koetellaan joka suunnalta. Talous mättää, lasten kanssa yhteistä aikaa ei yksinkertaisesti viikolla jää, ja viikonloput kulkee yleensä sitä rataa, että tehdään viikolla rästiin jääneitä kotihommia… Piruvie, sanon minä; ne kotityöt voi kyllä odottaa, ne eivät perässä kulje. Täytynee varmaan laittaa elämän arvojärjestys taas uuteen uskoon.

Voi kun voisikin omistautua lapsilleen 101%:sti. Osiltani toivon että nuo kasvaisivat nopeasti, niin osaisivat ymmärtää sen, että yksinkertaisesti ei ole jokaiselle henkilökohtaisesti sitä “laatuaikaa” aina mahdollisuus järjestää, vaan koetetaan mennä niin että kaikkien voisi olla mahdollista olla yhdessä yhtäaikaa.

Esikoiseni on varsinkin niin kiinni minussa, että koen joskus suurta tuskaa, kun koen että en “riitä” hänelle. Pitäisi olla menossa sinne, tänne ja tuonnekin. Pitäisi tehdä yhdessä sitä ja tätä, pitäisi katsella kuinka hienosti hän osaa tanssia, tai kuinka hienoja kuvia hän osaa tehdä jne jne.. Ottaa huomioon hänet siinä ohessa, kun kaksi pienempää äheltävät omia juttujaan ja haluavat milloin mitäkin. Jos eivät halua mitään, niin sitten tappelevat keskenään..

Päiväni piristys oli tänään se, kun ystävättereni tuli miehensä kanssa kylään. Olin aamulla ottanut yhteyttä häneen ja pyytänyt häntä käymään apteekissa puolestani ettei minun tarvitse pukea nuita lapsia kipeinä autoon kököttämään..

Hän toi minulle päänsärkylääkettä ja mikä onni; -se auttoi heti. :)  He tulevat uudelleen illalla kylään, kun meillä on koko perhe koossa.

Ystävät ovat tärkeitä; -silloin kun on iloja, heidän kanssaan jaettu ilo tuplaantuu. Surun keskellä ja murheen kuopassa he auttavat eteenpäin. TOivottavasti olen itsekin sellainen tarvittaessa

Kiitos, rakkaat ystävät <3

Olen nyt ollut tiistaista asti kotona kolmevuotiaan poikani kanssa. Hänelle nousi maanantai-aamuna kuume, joka eilen kohosi ihan 39,7:een. Nyt sitten tänä aamuna oli keskimmäiselläkin lapsella sama juttu; aamulämpö 38,1 ja hänkin jäi kotiin..

Alkaa vähitellen oma mieliala painua nollille, kun ei pääse ulos noiden sairaiden lasten kanssa. Päätä alkoi särkeä eilen illalla, kun oli jälleen hetki, jolloin kaikki kolme halusivat samaan aikaan jotakin. Itsellä ruoka lautasella, yksi lapsista oli jo ehtinyt syödä oman ruokansa, toinen oli lähdössä ulos ja kolmas oli vielä ruokapöydässä… Jälleen kerran söin ruokani kylmänä.

Joku voi ehkä ajatella, että miksi valitan asioista, jotka on tyypillisiä jokaiselle pienen lapsen äidille. Mutta voin kertoa, että ei se aina herkkua ole, kun itsekään ei ole kunnossa, ja vaan pitäisi jaksaa aina tehdä ja laittaa kaikkea kaikille.

Kaipaan töihin - mulle on kolmen päivän kotona olo ihan riittävästi. Joskus aikanani olin vuosia kotona lasten kanssa, ja oli vain pakko myöntää, että se ei ole mun juttu pidemmän päälle. On pakko olla elämässä muutakin kuin vaan koti ja lapset.

Pelastukseni oli kun pääsin töihin. Ei kerta kaikkiaan, siitä ei olisi tullut mitään jos olisin vielä jäänyt kotiin. Kai joku korkeampi voima johdatti sen että sain vakituisen työn sieltä missä pääsin työt aloittamaan pari vuotta sitten.

On nuo penskat ihaniakin, mutta nyt vaan on sellainen tunne, että voisin ottaa särkylääkkeen huiviini ja mennä pehkuihin. Meidän tukiverkosto kun on melko olematon. Isovanhemmat asuu toisessa kaupungissa. Eivät kovin kaukana, mutta muualla kumminkin. Isäni ja äitini ovat eronneet, ja äitini sen verran huonona, että hänelle ei yksinään voi jättää kaikkia lapsia samaan aikaan. Hyvä jos hän päivän jaksaa nuorimmaisen kanssa.

Isäni on uusissa naimisissa ja sinne lasten vienti joskus tuntuu väkinäiseltä. Aina ei oikein tiedä uskaltaako kysyäkään apua…

Jopas jotakin… Tässähän näppäimistö sauhuaa. Vielä kun joku keksisi miten neitn kautta voi purkaa päänsäryn pois :)) siinäpä tehtävä jollekin viisaalle ja fiksulle.

Eiköhän tämä tästä lutviudu..

Olen aina ollut kova kirjoittamaan. Nuorempana - jo ihan teininä - kirjoittelin runoja ja pidin ahkerasti päiväkirjaa, mutta iän myötä tuo jälkimmäinen on jäänyt johonkin unholaan, ja vaikuttiko siihen mahdollisesti myös se, että ent. mieheni luki joskus päiväkirjaani, ja sain siitä sitten nenilleni..

Nykyään kirjoittelen edelleen runoja. Tosin niille ei ole niin paljoa aikaa kuin ennen, kun on nuo lapset ja työ. Silloin tällöin istahdan ja annan ajatuksen lentää ja muotoilen ajatukset kirjoittamalla.

Kirjoittaminen on vieläkin tärkeä osa elämääni. Toivon että tätä kautta löytäisin jälleen sen taidon. Ajatuksetkin tuntuu selkeämmiltä, kun niitä jäsentelee tällätavoin.

Toivon kaikille blogiini eksyville hyvää vuoden alkua. Emme ole yksin - meitä on täällä muitakin.